reality check

kuulkaapas.

tuli päivä, jolloin kyllästyin. kyllästyin vain ihan totaalisesti. siihen, että mikään ei oikein huvittanut tai kiinnostanut. asiat tuntuivat arvottomilta ja oma oleminen siltä, ettei kukaan tarvitse.

tiedättekö sellaisia tunteita? kun on kasannut niskaansa kunnolla itsesääliä ja uskoo, ettei mistään oikeasti tule mitään. sitten lopulta ei jaksa sitä kierimistä enää, kuorii itsensä lattialta ja toteaa, että ei helvetti.

johtopäätökset:

jos ei itse arvosta tekemiään asioita, ei kai se ole ihme jos tuntuu ettei niillä ole merkitystä.

jos ei itse pidä itseään vähintäänkin hyvänä tyyppinä, ei kai ihme jos tuntuu siltä ettei muutkaan muka pidä.

 

sitten päätin, että nyt loppuu. lakkaan kerta kaikkiaan ajattelemasta, että sillä mitä muut itsestäni ajattelevat, olisi jotain merkitystä. 

tämä koskee tietysti myös blogia. koska tämä pieni tontti bittiavaruudessa on minun, saan kirjoittaa tänne ihan mitä tahansa.

lakkaan ajattelemasta, että pitäisi kirjoittaa asioista, joiden tietää kiinnostavan ihmisiä. mutta eihän ihmisiä ehkä noin lähtökohtaisesti kiinnosta kovin moni asia oman elämän ulkopuolella. parempi siis vaan hölistä menemään omana aitona ja rosoisena itsenään, se teitä varmaan tänne vetää kuitenkin.

uskallan epäillä, että tätä blogia ei kukaan lue velvollisuudentunnosta. jos lukee, lopettakaa heti! tai keksikää ainakin parempia motivaattoreita.

te, jotka luette muista syistä: kiitos mun rosoisen sydämeni pohjasta. kiitos siitä, että saatte mut näkemään oman kädenjälkeni tärkeyden. 

-eeva

ai niin, pariisissa oli ihanaa. olen näköjään kuvannut lähinnä puluja ja leivoksia. mutta niistähän se kaupunki on kuuluisa, right?