let the sunshine in

ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat ikkunan ohi muutama päivä sitten. havahduin yhtäkkiä siihen, että kohta on marraskuu.

olen valon lapsi. elän auringosta, rakastan kesää, lämpimiä säitä ja kauniita kirkkaita päiviä. niitä on ollut tarjolla paljon, ehkä siksi tämä syksy onkin tuntunut niin helpolta.

kauniina päivinä on myös helppo panostaa pukeutumiseen. tänä vuonna minulla on onneksi kunnon arsenaali myös niitä synkeämpiä aamuja varten: kirkkaankeltainen villakangastakki, tarpeeksi iso ja pehmeä huivi ja ihana villapaita. 

(eikä sinisissä kengissä voi olla hymyilemättä, vaikka märkää ja loskaa vastaan niillä ei kannatakaan taistella...)

on yksi toinenkin apu pimeneviin aamuihin (ja päiviin, ja iltoihin): vielä yksi viikko, ja sitten koittaa odotettu loma. suuntana pariisi, ihana pariisi, josta olen ollut pois aivan liian kauan.

koko syksy on luettu kirjoja, tutkittu karttoja ja valmistauduttu matkaan. tänään virittäydymme ranskan-tunnelmaa, kun saamme ystäviä kylään. uunissa on porissut herkkuja aamusta asti.

tunnelmallista viikonlopun jatkoa!

(kuvat ovat osin epätarkkoja, mutta niissä on vain niin kaunis valo, etten hennonnut tehdä niille mitään.)

the old gentleman in the corner

minulla on tapana kiintyä esineisiin ja tavaroihin. ajattelin pitkään, että se on harmillinen taipumus, josta olisi hyvä päästä eroon. vasta hiljattain ymmärsin, että se ei oikeastaan ole taipumus vaan luonteenpiirre, ja harmillisuuden sijaan kertoo enemmänkin siitä, kuinka paljon asioilla on merkitystä.

tunnistin luonteenpirteelle nimenkin: taidan olla tarinankertoja.

asia alkoi selvitä, kun toin entisen työtuolini työhuoneelta kotiin.

puurunkoinen tuoli on peräisin 1920-luvulta, kuopion tuomiokapitulista. niitä on ilmeisesti jaettu pois uusien tieltä vuosikymmeniä sitten, ja tuoli päätyi isovanhemmilleni työpöydän tuoliksi. minä perin sen isoisäni kuoltua.

minusta se on kuin arvokas vanha herra kun se nyt pönöttää meidän pienessä asunnossa. vähän kuin ne herrat, jotka aikanaan pönöttivät siellä tuomiokapitulissa.

tuoli on valtava, raskas ja hankalan mallinenkin. siinä on oikeastaan aika huono istua, varsinkin jos aikoo tehdä töitä.

mutta sen syliin on loistavaa kääriytyä koipineen kaikkineen, viltti ympärillä ja höyryävä teemuki kädessä. kun kotona lattiat on jäätävät, on tuolin korkeiden jalkojen varassa turvassa myös kylmältä! (asiassa auttaa myös anopin neulomat sukat.)

ennen kaikkea tuoli muistuttaa rakkaasta ihmisestä, jota ei enää voi syleillä. tuoli kyllä auttaa kaipuussa ihan vähäsen. en ole halunnut vielä verhoilla tuolia uudelleen, kun tällä repeilevällä kankaalla on isoisäkin istunut...

tarinankerronta taitaa sekin olla samalta suunnalta perittyä. ei ole nimittäin ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun muistan isoisän kertoneen juttujaan meille nauraen niin paljon, ettei hommasta meinannut tulla mitään.

<3

ajatus hyvin pukeutuneista herranmiehistä venkoilemassa hankalissa tuoleissa tuomiokapitulissa vuosikymmeniä sitten on muuten aika huvittava. ehkä hekin kääriytyivät tuoleihin kerälle ja särpivät kaffeeta kokousten lomassa?

pöydällä tänään

vanhemmat on siitä(kin) kätsää porukkaa, että saattavat käväistä ohimennen, tuoda maailman suloisimman kukkakimpun ja onnitella kolmannen nimen nimipäivänä, jota ei todellakaan itse muista.

irtisanoin työhuonepaikkani, ja aloitin freelancetoiminnan kotona, keittiönpöydän ääressä. toistaiseksi se on tuntunut tosi hyvältä, mikä taitaa näkyä blogin päivitystahdissakin... on ihanaa istua sadepäivinä sisällä villasukat jalassa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. eikä tartte huolehtia siitä, miten rillit tuntuu aina jäävän kotiin.

kaikki sormukseni kihlasormusta lukuunottamatta ovat vanhoja. viisitimanttinen vihkisormukseni on mieheni isoäidin kihlasormus 1940-luvulta. iso akvamariinisormus (tai ridge kosii brookea -sormus, kuten eräs ystäväni sen nimesi) on äidin peruja, hän on saanut sen isältään. leveä kultasormus on "uusin", sain sen käyttölainaan anopilta. sekin on miehen isoäidin peruja. vaihtelen sormuksia fiiliksen mukaan, viime aikoina tuo lady macbeth -henkinen opaalisormus on tuntunut ajankohtaiselta.

ihanaa viikonloppua!

muuten, jos korujen historia kiinnostaa: täältä voi löytää aika tarkkoja tietoja! koukuttava sivusto, olen kohta käynyt läpi koko huushollin arvometalliesineet...

tervetuloa lokakuu!

syyskuun viimeinen, olit kaunis ja hyvä. aurinko paistoi vinosti mereltä kuin muistutuksena menneestä kesästä ja sen upeudesta.

aamulla kävelin vielä itsepäisesti hammaslääkäriin nilkat paljaana. siristelin silmiä auringossa ja ihailin värikkäiden lehtien ilotulitusta. matkalla takaisin kotiin totesin, että sukkien aika on alkanut.

iltapäivällä kiskoin jalkaan acnen pistolit, jotka hankin tämän syksyn ja oikeastaan koko loppuelämän kengiksi.

samalla ymmärsin, että tästä syksystä tulee erilainen. olen lakannut tyytymästä, ja alkanut tavoitella parempaa.