kirjauduin blogiin tänään ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. miksikö? koska en ole tätä ennen uskaltanut, enkä kehdannut.
tuntuu siltä, että olen pettänyt odotuksia ja antanut katteettomia lupauksia.( itku pääsi, kun huomasin, että vaikka en ole täällä itse käynyt, teistä monet ovat. melkein joka päivä.) kaikista eniten tuntuu kuitenkin, että olen pettänyt itseni.
kun aloitin blogin pitämisen, toivoin, että olisin sen kautta opetellut tuntemaan itseäni paremmin. sen sijaan huomasin pian, että teen blogin suhteen asioita, joita pitäisi tehdä, joita joku muka odottaa minulta. sen myötä motivaatio alkoi laskea. mietin, kuka kuvissani tai sanojen takana esiintyvä henkilö on. en tunnistanut itseäni.
kohtasin vanhan tutun ongelman: olisi pitänyt kuunnella itseään, ja tunnistaa kyllästymisen oireet. miettiä miettimästä päästyään, mitä itse oikeasti haluaa sanoa.
blogipohdintani kulminoitui kesällä, kun rakas isoisäni nukkui pois. läheisen kuolema vaikutti kaikkeen, ja vaikuttaa edelleen, vaikka sen nyt vasta kunnolla ymmärrän. surun takia olen elänyt viime syksyn sumussa, jossa en tosiaankaan tajunnut olevani. isoisäni oli ensimmäinen läheinen ihminen, jonka olen menettänyt. en osannut valmistautua tulevaan millään tavalla. ehkä nyt vasta ymmärrän jotakin pientä siitä, miten läheisen kuolema vaikuttaa kaipaamaan jääviin omaisiin.
luulin jo pian hautajaisten jälkeen, että tästä se tavallinen arki jatkuu. pyörittelin paljon uusia ideoita blogiin- kunnes eräs tuttavani kysyi (jälkeenpäin ajateltuna ehkä hieman harkitsemattomasti), että mikä juuri minun blogistani tekee niin erityisen, tai miksi ajattelen sen erottuvan muista.
kaikki suunnitelmani tyssäsivät tähän kysyvään kommenttiin. sen jälkeen olen enemmän tai vähemmän päivittäin pohtinut asiaa. mikä tekee minusta erityisen? miksi kukaan haluaisi lukea juuri minun kirjoituksiani? en keksinyt syytä. niinpä en keksinyt syytä kirjoittaakaan enää.
toki sumuiseen syksyyni vaikuttivat myös muut asiat: olen aloittanut ihan uudenlaisen työn, jossa luon kaiken itse alusta lähtien. olen perustanut yrityksen, ja käyttänyt lähestulkoon kaiken (työ)aikani kontaktien hankkimiseen. paljastui, ettei se ollutkaan ihan niin kevyttä hommaa kuin olin kuvitellut.
vuodenvaihteen jälkeen työkuviot ovat selkiytyneet vähän ja olokin on kevyempi. nyt muutaman viikon ajan olen huomannut miettiväni mahdollisten blogikirjoitusten aiheita. ei vielä, ei vielä ole aika, olen kuitenkin todennut. olen keksinyt kymmeniä tekosyitä. sitten kun on toimiva kone. sitten kun olen keksinyt ainakin 50 mahdollista postausaihetta. sitten kun osaan ottaa hyviä kuvia. sitten kun jaksan taas miettiä pukeutumista. sitten kun sitten kun sitten kun.
nyt istun työkoneeni ääressä vailla varsinaista tekemistä. muutaman hetken mielijohteesta avasin blogin. tässä sitä nyt ollaan.
nyt ymmärrän, kuinka paljon olen kaivannut vapaasti kirjoittamista. hömppää ja diippiä yhtä lailla.
ymmärrän, että blogin kirjoittamiselle ei ole sääntöjä. voin kirjoittaa juuri niin usein tai harvoin kun haluan. omia tekemisiään ei tarvitse selitellä kenellekään, ei sitäkään että on hyljännyt bloginsa moneksi kuukaudeksi.
tiedän, ettei muutoksista ja uusista ideoista uhoaminen kannata, jos ei oikeasti jaksa tehdä niiden eteen asioita.
nyt tiedän myös, mikä erottaa minut ja blogini muista. se, että olen minä, ainutlaatuinen ja ihana sellaisena kuin olen. ei kai siihen loppujen lopuksi sen enempää tarvita.
jos se riittää sulle, ystävä, niin iloitsen siitä että käyt täällä silloin kun siltä tuntuu. kevät tulee, ehkäpä salikonin ruusutkin alkaa taas kukkia! who knows.
kuvat felicity jones for so goes it magazine by eliot lee hazel
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti