päätin ottaa esille aiheen, joka on minulle läheinen, ja
tuntuu olevan aina ajankohtainen myös mediassa. kyse on laihuuden
ihannoinnista.
lihavan ihmisen kokoa ja ulkonäköä (negatiivisessa mielessä)
ei kukaan kommentoi, sehän nyt on ihan selvä. kukaan ei tietenkään hyödy toisen
ihmisen haukkumisesta, paitsi se urpo joka luulee sillä pönkittävänsä omaa
itsetuntoaan.
hoikka ihminen sen sijaan ei tunnu ansaitsevan samanlaista
koskemattomuutta. itse olen kokenut lukuisia kertoja ne “hyvähän sun on sanoa”
ja “no vertaa hei muhun” –kommentit. miksi haluaisin verrata itseäni muihin yhtään
enempää kuin nyt jo teen? ja miksi en saa olla tyytymätön itseeni siinä missä
kuka tahansa muukin?
meillä naisilla on ilmeisen kova tarve hakea hyväksyntää
muilta ihmisiltä. usein tämä tarve esiintyy itsensä alentamisena, jotta muut
kommentoisivat ja tsemppaisivat. monestiko ole vähätellyt saavutuksiasi ja
tekemisiäsi toivoaksesi vain, että saat positiivista palautetta? minä ainakin
monesti. yritän kovasti pyrkiä siitä eroon, jotta voisin mielummin sanoa itse
ääneen että nyt meni hyvin tai nyt onnistuin! ne positiiviset kommentit
lämmittävät silloin aivan yhtä paljon, ellei jopa enemmän.
no. koska ruumiinrakenteeni monen mielestä on ilmeisen
tavoiteltava, joudun useinmiten olemaan se, joka kommentoi ja psyykkaa toisten
ulkonäköasioita jääden itse varjoon omine epäkohtineni. minua ei yhtään haittaa
kehua muita, päin vastoin, mutta vaadin myös oikeuksia. yleinen ajatus tuntuu
joskus olevan, että hoikka ihminen ei vain voi
(tai jopa saa) olla tyytymätön omaan vartaloonsa. ja hei, myönnän avoimesti
olevani ihan tyytyväinen vartalooni, mutta silti
silloin tällöin peilistä kurkkaa mustasilmäinen
mörkö/rimppakinttu/teinipoika/plösömaha.
kyllä, myös hoikalla ihmisellä voi olla maha! se, että
hameet alkavat tuntua kireältä vatsan kohdalta ja farkunnapin kiinni saamiseen
tarvitaan sekä minä että mies, lienee yhtä raivostuttavaa lähtökoosta
riippumatta.
laihuuden ihannointi varsinkin nuorten tyttöjen kohdalla huolestuttaa
minua. omat hyvät puolet jäävät näkymättömiin, jos hoikkuus on ainoa
tavoiteltava ulkonäkötekijä. taustalle jäävät myös ne asiat, jotka tekevät
hoikkuudesta epätavoiteltavaa: poikamainen vartalo, lantiota leveämmät hartiat,
kuukautiskierron ongelmat, liian isot vaatekoot… omassa tapauksessani hoikkuus
ei ole mikään valinta vaan geeniperimää, paino ei nouse vaikka kuinka vetäisin
suklaata. (älä nyt viitsi! hyvähän sun on sanoa!)
vaikka itsestäni pidänkin, ihailen naisia joilla on kauniin
kaarevat pohkeet ja sievät nilkat, tasapötkön sijaan erikseen vyötärö ja lantio
ja cosin tyylikkäät kaapuvaattet korostavat heidän parhaita puoliaan. (nimim. en ole yhtään katkera vaikka hukun niihin kaapuihin.) näitä asioita pyrin myös
sanomaan ääneen. uskon, että sitä kautta saan myös itselleni ja opin hyväksymään itseäni.
kulunut klisee mutta aina niin totta, olisko se niin vaikeaa
opetella tykkäämään itsestään sellaisena kuin on? silloin ei ehkä tarttisi verrata niin paljon muihin tai ajatella, että jollain toisella on asiat automaattisesti paremmin. ei sillä ole. ja ehkä sitten vois jonain aamun peilin edessä hihkaista, että hei, mä olen hyvännäköinen! tämä ei ole mitään
pyhistelyä, koskee itseäni ihan yhtä lailla kun kaikkia muitakin.
haastan teidän tämän tekstin (i know you exist!) lukeneet
ilmaisemaan kommenttiboksiin, mistä osasta itsestänne tykkäätte erityisen
paljon. saa sanoa monta ja vaikka kaikki.
mä aloitan: pylly.
p.s. en kirjoittanut tätä tekstiä, jotta saisin säälipisteitä tai yrittäisin ylentää itseäni.
p.p.s. en myöskään kuvittele, että jes, nyt saan kommentteja takalistostani!
2 kommenttia:
Silmät ja pisamat.
Hyvä postaus! Positiiviseen keskittyminen unohtuu vähän turhan helposti itse kultakin, ja omat ongelmat näyttää aina isommilta kuin kaverin :)
nimenomaan, on niin helppoa ulkopuolisena arvioida että muilla menee aina paremmin.
kiva kun kommentoit!
Lähetä kommentti